Kaikki menee jotenkin sumussa nykyään. Päällisin puolin kaikki on hyvin, pohjimmiltaan ei. Päivä kuluu ja ilta koittaa, mutta jotakin ratkaisevaa puuttuu. Välillä mietin, haluanko jatkaa tällaista kulissielämää, vaikka se hetkittäin ihanaa onkin. Mietin, pitäisikö sittenkin ottaa, lähteä ja aloittaa jossain alusta. Saanko elämältä sitä mitä haluan ja tarvitsen? Tässäkö se kaikki sitten on? Nämä ajatukset koskevat siis paitsi lapsijuttuja, myös elämääni ihan kokonaisuudessaan.

Niitäkin hetkiä on ollut, kun itku on ollut tosi lähellä lapsista puhuttaessa. Vanhojen tuttujen isommassa tapaamisessa vieressä istunut totesi, että täällähän on ihan kaikilla 2 tai 3 lasta. Meinasin tokaista, että minulla ei ole. Tai kun kävin tuttavan luona ja jouduin selittämään, miksen ole käynyt pitkään aikaan. No, teillä on pieni vauva ja minä en tarvitse uutta muistutusta surulleni.

Muutamaan kertaan olen kiertänyt lueskelemassa lapsettomien palstoja netissä ja nähnyt siellä valtavasti tuskaa. Samalla olen miettinyt, että minun tuskani on vieläkin pahempi. En ole saanut edes yrittää. Entä jos aika juoksee ohitseni ja joskus sitten lasta ei tulekaan yrityksestä huolimatta. Niinkin on monelle käynyt. Surullista ja niin väärin. Väärin! Teen nyt jo surutyötä lapsettomuudesta ja vihaan itseäni, että sallin sen. Ei tämä ole oikein!

Ehkä uskallan täällä tunnustaa, että olen tosissani harkinnut muutaman viime kuukauden ajan yrittää tulla salaa raskaaksi. Tiedän tiedän, väärinhän se on. Mutta kun jotain on pakko tehdä, ettei tuntisi itseään ihan ulkopuoliseksi omassa elämässään! En kestä enää sitä tunnetta, että en voi itse hallita tätä tilannetta yhtään mitenkään. Turhaan tulette siis moralisoimaan. Sekin jo on alkanut pelottaa, että jos lasta ei alakaan kuulua eikä mitään mahdollisuuksia hoitoihin hakeutumiseen ole. Melko huonosti sellainen onnistuisi mieheltä salaa, fyysisisesti ja henkisesti nyt puhumattakaan.

Toinen vaihtoehto hallita tilannetta olisi lähteminen. Sekin on rehellisesti sanottuna käynyt mielessä. Olen miettinyt voisinko löytää jotain parempaa vai en. Saisinko elämältä enemmän jonkun toisen kanssa? Entä jos en löytäisikään yhtään ketään? Jos pelkkää lastenhankintaa miettii, eikö nykyinen tilanne olisi kuitenkin turvallisempi vaihtoehto? Onpahan ainakin suht turvattu, lämmin ja pitkäaikainen suhde kaiken ympärillä. Mihin se sitten muuttuisi mahdollisten raskausuutisten myötä, sitä en uskalla edes ajatella. Toisaalta, miksi hemmetissä tästä pitäisi lähteä tyhjän päälle, kun kaikki on muuten niin hyvin?

No, en ole raskaana, vaikka haluaisinkin. Otan nyt parin kuukauden aikalisän ja laihdutan ankarasti. Ehkä mahdollisuudet raskautua paranevat tai ainakin saan miettimisaikaa. Ehkä sitten hoikempana olen niin itsetuntoni huipulla, että teenkin toisenlaisen päätöksen. Tai ihastun palavasti matkan varrella ja annan virran viedä. Tai päätän, että otan riskin ja olen sitten yksin. Luoja yksin tietää!

On ollut jotenkin helpottavaa huomata, että meitä on muitakin. Kiitos teille, jotka käytte täällä pitkistä hiljaisuuksista huolimatta.