Huomaan laskurista, että kyllä täällä näköjään aina joku käy purkauksiani lukemassa. Hei vaan kaikille! Olisi mukavaa saada teistä muitakin elonmerkkejä - jos vaikka saisin kommenteistanne jotain vinkkejä tai apua eloni pohtimiseen.

Vatsakivut ovat hieman hellittäneet, mutta täysin pois ne eivät ole menneet. En enää halua syödä särkylääkkeitä, kun tuntuu, että selviän ilmankin. Toivottavasti nuo loputkin oireet joskus häviävät, niin ei tarvitsisi koko ajan miettiä, mikä minussa on oikein vialla. Lapsettomuuteen johtavat sairaudet pelottavat tietysti kaikkein eniten, kun meidän tilanne on kuitenkin mikä on. Se nyt vielä puuttuisi, jos se lyhyt sauma saada lapsia kuroutuisi vieläkin pienemmäksi ja meillä täällä vain jahkataan ja odotetaan. Hirvittää pelkkä ajatuskin!

Eilen katsottiin mieheni kanssa erästä leffaa, jossa lopussa toinen päähenkilöistä hoitaa pientä lasta. Voi luoja, että minulla kyynelvirrat lähtivät juoksemaan! Itkeä tihrustin vessassa vielä pitkän aikaa leffan loppumisen jälkeen. Mies kyseli tällä kertaa sympaattisesti, mikä minulla on ja itkettääkö jokin muukin kuin leffa. En halunnut aiheuttaa liikaa riitaa, mutta sanoin kuitenkin, että olisin aina itsekin halunnut sellaisen pienen pojan kuin elokuvassa oli. Mies kysyi, pitäisikö hänen yrittää suojella minua sellaisilta tilanteilta, joissa on lapsia. Eihän se tietenkään mahdollista olisi, sanoin hänelle. Tuntui kuitenkin hyvältä, että hän sitä kysyi. Selvästi välittämistä on kuitenkin olemassa, vaikka varmasti reaktioni herätti hänessä omat ajatuksensa. Tuskin mies sitä ajatteli, mutta jotekin se tilanne antoi minulle toivoa. Kaikesta lapsiin liittyvästä ei näköjään tulekaan välillemme riitaa.

Jäin tuon episodin jälkeen miettimään, voiko tämän lapsikysymyksen vatvominen käydä pitemmällä tähtäimellä mielenterveyteni päälle. Ainekset masennukseen varmasti ovat olemassa, jos tilanne ei jollakin tavalla järkevöidy tai jos en osaa purkaa sitä tarpeeksi. Muistutettakoon lukijoille, että olen siis tehnyt itseni kanssa päätöksen, etten puhu lapsista miehelleni tiettyyn aikaan mitään. Tarkoituksena on antaa kummallekin tilaa ajatella asioita ja toivottavasti hälventää miehen ahdistusta lapsiin liittyen. Olen tässä pohtinut, että palaisin asiaan miehen 30-vuotis syntymäpäivien jälkeen eli huhtikuun lopulla. En tiedä onko se liian pian, mutta en tiedä jaksanko kauemminkaan sinnitellä.

Mielessäni olen myös pyöritellyt kamalaa ajatusta hankkiutua joskus myöhemmin raskaaksi mieheltä mitään kysymättä. Tiedän kyllä varsin hyvin, että se olisi moraalitonta ja väärin. Pelkään myös sitä, kuinka mies yllättäviin vauvauutisiin ja myöhemmin lapseen reagoisi. Olen melko varma, että pitemmällä tähtäimellä hän ottaisi lapsen omakseen ja pitäisi häntä elämänsä tärkeimpänä asiana. Mutta miten kestäisin odotusajan yksin, jos mies ei olisi siinä mitenkään tukena? Jos hän kohtelisi minua kylmästi ja inhottavasti? Kaikki se on kuitenkin hyvinkin mahdollista. Järkytys voisi kestää pitkäänkin.

Toisaalta ajattelen välillä, että kai minullakin on joskus oikeus olla itsekäs. Mies on tehnyt lukemattomia päätöksiä vastoin minun hyväksyntääni, miksen siis minäkin voisi joskus tehdä oman tahtoni mukaan? Hyvä on, hyvä on, totta kai päätös hankkia lapsia olisi ihan eri mittakaavassa kuin mikään muu, enkä tiedä, pystyisinkö oikeasti sellaista mieheni selän takana tekemään. Tällaiset ajatukset ovat kuitenkin ainoat, jotka antavat toivoa synkimpinä epätoivon hetkinä. Että minäkin voisin jotenkin vaikuttaa tähän tilanteeseen ja katkaista jatkuvan odottamisen ja suremisen...

Toivottavasti joku ymmärtää, mitä yritän sanoa. Ajatuksia? Neuvoja? Kuinka tällaisessa tilanteessa pysytään järjissään?