Syy miksi aloin kirjoittaa tätä blogia, oli halu analysoida omia tunteitani ja elämääni, tavallista arkeani. Olen tosi tyytyväinen, että olen saanut purettua täällä niitä asioita, joita en kaikkien kuullen voi ääneen puhua. Huomaan kuitenkin, että lähes kaikki kirjoitukseni käsittelevät jollakin tavalla tätä nykyistä dilemmaa, sitä pitäisikö lapsia hankkia vai ei.

Tässä vaiheessa on pakko huomauttaa, että on minulla hyvänen aika muutakin elämää! Luojan kiitos, en painiskele vain joka hetki näiden ongelmien kimpussa. Tänne blogiin näyttää jostain syystä kanavoituvan minusta se puoli, joka on ahdistunut ja kaipaa purkamista...

In real life olen paljon muutakin. Asustelemme mieheni kanssa haaveilemassamme omakotitalossa suurehkossa kaupungissa. Käyn töissä, ja työni värittää todella paljon elämääni. Tykkään työstäni ja työkavereistani todella paljon - joskus jopa vähän liikaakin, sillä sekä työt että ihanat työkaverit tuppaavat tulevan mukanani kotiinkin. Teen töitä ihmisten parissa ja töissä minä olen se, jolla täytyy olla aina langat käsissään.

Luonteeltani olen positiivinen, jopa ilopilleriksikin minua on haukuttu. Tykkään ottaa vastuuta ja usein huomaankin saaneeni uusia tehtäviä kontolleni. Tunnen olevani suht rauhallinen luonne, mutta tarvittaessa kipakkuuttakin löytyy. Suuttuessani huudan ja paiskon ovia, mutta lepyn oikeastaan samassa hetkessä. Ehkä paras kehu, jonka olen itsestäni kuullut on se, että olen kuulemma luottamusta herättävä. Siitä olen todella ylpeä ja sen mukaisesti haluan elääkin.

Harrastan laulamista, ja tiedän olevani siinä melko hyvä. Käyn viikoittain laulutunneilla ja esiintymisiäkin on jonkin verran. Laulaessa tunnen saavani siivet ja olevani juuri se ihminen, joka haluankin olla. Minusta olisi ihana löytää jostakin bändi tai acappella-lauluryhmä, jossa saisin musisoida porukalla. Toinen harrastukseni on kuntoliikunta; nyt keväällä tarkoituksena olisi pyrkiä käymään vähintään kolme kertaa viikossa kuntosalilla, uimassa tai lenkillä. Liikunta auttaa kummasti stressiin ja tukeehan se tietenkin laihdutustakin.  

Mieheni on minua vuotta vanhempi, ja tapasimme toisemme 10 vuotta sitten. Ensi hetkestä hän vei minulta jalat alta omalla olemuksellaan. Miehessäni on jotain sellaista karismaa, mitä jokaisesta vastaantulijassa ei löydy. Hänen rinnallaan tunnen, että saan olla vain, eikä minun tarvitse pitää kaikkia lankoja käsissäni. Toki täältä blogistakin on jo selvinnyt, että hän osaa olla myös välillä rasittavan itsepäinen ja itsekeskeinenkin. Päällimmäisenä ajatuksena miehestäni minulla on kuitenkin sympaattisuus ja huumorintaju. Oikeassa porukassa mieheni on varsinainen seuramies.

Välillä toivon, että voisin jotenkin unohtaa tämän lapsikysymyksen ja keskittyä täysillä omaan elämääni. Oikeastaan olisi parasta, jos voisimme joskus myöhemmin havahtua mieheni kanssa yhtäaikaa vauvakuumeeseen. Nyt meillä olisi hyvää aikaa nauttia yhteisestä elämästä kahdestaan ja tehdä kaikkea sellaista, mikä ei lapsen kanssa olisi mahdollista. Kunpa sitä osaisikin elää tässä hetkessä, menneestä ja tulevasta murehtimatta!