Elämä on jatkunut huolimatta kaikesta siitä ikävästä, joka viime talvena ja keväänä ahdisti ja puristi. Enpä olisi pahimpina hetkinä uskonut, miten elämä voi oikeasti voittaa. Miehen kanssa mennään kuten tähänkin asti; on hyviä päiviä ja sitten niitä huonompia. Lapsista en ole pitkään aikaan hänelle maininnutkaan, en jaksa enkä halua käydä niitä samoja ajatuksia taas uudestaan ja uudestaan läpi.

Toivon edelleen kovasti lasta. Jos vahinko sattuisi, olisin taivaassa. Tai olisin ainakin sen aikaa, että tajuaisin huolestua siitä, mitä mies asiaan virkkoisi ja mitä sitten mahdollisesti tapahtuisi. No, saahan sitä haaveilla ja rukoilla. Ehkä joku kaunis päivä.

Muuten elämässä on riittänyt tapahtumia. Laulurintamalla menee mukavasti ja biisejä syntyy. Mies on vain välillä tosi mustasukkainen muusikkoystävästäni, mutta siinäpähän on. Mitään syytä mustasukkaisuuteen ei kuitenkaan ole, vaikka mukavasta kaverista onkin kysymys. Toivoisin, että mieskin tajuaisi, miten paljon nuo musisointihetket ja uuden luominen minulle antavat. Ymmärtäisi olla nurisematta, kun kutsu lähteä laulamaan tulee.

Vatsakivut vaivaavat edelleen aina välillä. Viimeiseen kuukauteen pahimpia kipuja ei ole kuitenkaan näkynyt, ehkä ne nyt olisivat sitten ohi? Fysiatrille olen edelleen menossa elokuussa, joten katsotaan sitten mitä siellä selviää.

Töissäkin on melkoisen kiirettä. Vielä 1,5 viikkoa ja sitten alkaa loma. Tuskin maltan odottaa!

Mitäs teille kuuluu?