Aikaa on kulunut edellisen viestin kirjoituksesta. Paljon olen itkenyt, paljon surrut ja paljon miehen kanssa vakavasti jutellut. Tilanne on sietämätön; kompromissia ei tunnu löytyvän, kun puolikasta lasta ei vain voi tehdä. Haluaisin niin pitää meidät yhdessä, mutta lapsiajatuksesta en ole valmis luopumaan. Ehkä suurin kysymys nyt onkin, voinko luottaa siihen, että mies muuttaa mielensä joskus vai onko odottaminen vain ajantuhlausta?

Olen purkanut pahaa oloani ja pelkojani useammalle ystävälleni, kriisikeskuksen työntekijälle ja työterveyden psykologille. Alkuun tuntui, että mitä järkeä tätä on kaikille selittää, mutta aika on osoittanut, että puhuminen helpottaa. Myös prosessit omassa päässä ovat lähteneet ihan eri tavalla liikkeelle, kiitos näiden tuokioiden.

Varsinkin psykologin luona käynti auttoi valtavasti selvittämään ajatuksia. Vaikka toinen vain kuunteli ja teki tarkentavia kysymyksiä, jotenkin aloin ajattelemaan meidän suhdetta ihan eri tavalla. Monet asiat näkyvät nyt eri valossa, kun niitä on katsonut hetken ulkopuolisen silmin.

Yksi havainto on se, missä tilassa meidän suhde on viimeisen vuoden ajan ollut; miehen rakkaus minua kohtaan ei oikein käytännön teoissa ja valinnoissa näy. Yleensä sitä kuitenkin haluaa rakkaalleen hyvää ja on valmis tekemään jotain sen edistämiseksikin. Tällä hetkellä ei oikein siltä tunnu.

Tärkein hoksaus on ollut kuitenkin yllättävä itsetunnon löytyminen; minun ei tarvitse kestää mitä vain tai haikailla turhaan asioiden perään. On ihan oikeutettua olla järkyttynyt toisen päätöksestä, kun useimmat avioparit kuitenkin lapsia hankkivat. Minä ansaitsen enemmän kuin mitä nyt saan.

Miehen kanssa puheet ovat kulkeneet jotenkin omia aikojaan kohti eroa. Kai sitä haluaa valmistautua mielessään pahimpaan, ettei joutuisi pettymään tai tippumaan liian korkealta. Toisaalta se on kammottavaa, toisaalta varmasti järkevää. Aikaa on nyt kulunut ensimmäisestä juttutuokiosta pari viikkoa. Onko se normaalia, että nyt jo eroa mietitään? En todellakaan ole luovuttajatyyppiä, mutta jotenkin vain tuntuu, että muuta ratkaisua ei nyt löydy.

On päiviä, jolloin suren suunnattomasti sitä, etten saisi jakaa tulevaisuuttani mieheni kanssa. Toisinaan tunnen suuttumusta ja ajattelen, että samperi, kyllä minä tästä selviän. Välillä päivät tuntuvat turruttavilta ja sumuisilta, välillä taas ajatus lentää kirkkaana. Kohti parempaa tässä ollaan menossa, ollaanhan? Tulevaisuutta ei kukaan voi nähdä ja se pelottaa. Jos tämä suhde nyt loppuu, mitä minulle tapahtuu? Kauanko kestää, kunnes olen taas omilla jaloillani? Tuleeko vastaani vielä mies, jonka kanssa voin unelmani jakaa?

Mitä tässä voisi vielä sanoa? Latteasti että elämä ei ole helppoa? Tai että tämäkin aika on elettävä, että ne paremmat päivät voisivat joskus tulla - tavalla tai toisella? Olen yrittänyt sanoa itselleni, että näilläkin vaikeuksilla on joku suurempi merkitys. Mutta miksi ihmeessä sen pitää sattua näin hirvittävän kovasti?

Edelleen neuvoja ja kommenttejanne kaipailen.