Kuin suurena virtana he kulkivat ohitseni ikävä silmissään. Laajan meren rannalle he menivät lepäämään, erilaiset ihmiset – erilaisen ikävänsä kanssa. Ilman ikävää ei varmaan kulkenut kukaan.

Toisten silmät olivat tulleet koviksi ja katkeriksi. He olivat tottuneet sanomaan: tervetuloa, ikävä, sillä ei ole mitään muuta. He tulivat naurun ja viinin ja nautinnon keskeltä, ja kuitenkin heillä oli ikävä silmissään. Minä katselin heitä tummien lasieni läpi oman ikäväni keskeltä, jota kenties joku toinen katseli.

Pois – pois – minun ikäväni kutsui minua pois, sillä en jaksanut katsella kauemmin ihmisten ikävää. Ja minä käännyin ja kävelin pois. Menin ohitse kaupungin ja kylän ja ihmisten ja löysin korkean kallion ja tyrskyrannan ja kuulin äänen sanovan, että kuolema on parempi kuin ikuinen ikävä. Kuuntelin meren raskasta laulua ja mietin. Vain pitkä ikäväkö ihmisellä – tai kuolema! Eikö muuta? Eikö todellakaan mitään muuta?

Etsin sijaa itselleni ollakseni yksin. Ja katso, askeleen päässä syvästä kuilusta meren yllä oli kalliossa kolo, johon juuri mahduin, kun kävin hiukan sykkyrään sillä tavalla kuin pienenä syliin.

Siinä eivät minua katsoneet ihmisten silmät eivätkä kuunnellet uteliaat korvat. Sain ottaa tummat lasini pois ja avata sisimpäni verhot. Yhtäkkiä minua puistatti syvä, kauan pidätetty itku. Tuska, katkeruus ja uhma alkoi minussa sulaa rukoukseksi hänelle, jota olin saanut oppia tuntemaan ja joka minua jälleen lähestyi. Enkä minä osannut kuin hajanaisin sanoin armoa pyytää.

Kun vielä pyysin, hän oli sen jo tehnyt. Särkyneen sisimpäni sirut hän kokosi – masentuneen henkeni hän virvoitti ja levottomaan mieleeni hän vuodatti rauhan. Pilvet väistyivät, aurinko lämmitti, lämpöiset tuulet puhalsivat, ja minä tajusin, että ihmisen ikävä saattaa häntä ikuista kohti. Siis tervetuloa, ikävä, kun kutsut ihmistä puhdistumaan, kun kutsut häntä ehjempään elämään.  

Vapahtaja, kun kävelin takaisin ihmisten likaiseen kaupunkiin ja näin jälleen ne ikävöivät silmät, minä ymmärsin sinua paremmin, kun sinä heitä katsellessasi itkit.

Mutta sinähän itkit taas – tunsin sen. Sinä itkit heitä nyt minussa.

Vapahtaja – tässä on sydämeni. Itke ja rakasta sinä minussa!
Tässä on käteni. Taluta minua heidän luokseen!
Tässä ovat huuleni – sano sinä suullani heille hyviä sanoja,
sillä he ovat yksin ja heillä on ikävä silmissään.

Erkki Leminen