Halusin eilen olla rehellinen, vaikka järki vastustikin kovasti. Päätin, että mieskin ansaitsee tietää mitä on tapahtunut. Ajattelin, että hän heltyy ja lohduttaa, kun kuulee keskenmenosta. Ymmärtää, miksi olen surullinen. Heltyy, kun näkee kuinka tärkeää lapsen saaminen minulle on.

Turhia, niin turhia olivat sellaiset toiveet... Jäätä tuli niskaan niin paljon kuin vain yksi ihminen jaksaa kantaa. Sain kuulla uhkauksia, että seuraavaksi hänen pitää varmaan katkaista piuhat, ettei enää tarvitse pelätä, että hankkiudun raskaaksi. Nii-in, minun syyhän se tietenkin olisi ollut eikä hänellä osaa eikä arpaa...

Miksi, Jumalani, miksi?