"Jumala antakoon minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa minkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Tämä tyyneysrukous on ollut mielessäni paljon viime viikkoina. Olen tuskaillut sitä, mistä minun kannattaa pitää kiinni ja mistä haluan luopua. Olen pohtinut, mitä mieheni ja toisaalta lasten saaminen minulle merkitsevät. Aina uudelleen huomaan, että sekä mies että mahdollinen tuleva perheenlisäys ovat molemmat minulle niin tärkeitä, etten voi ajatella luopuvani kummastakaan.

Joku ystävällinen kyseli sydän syrjällään, olenko luopunut lasten hankinnasta jäädessäni tähän suhteeseen. Ei, en missään nimessä. En voisi tehdä itselleni sellaista karhunpalvelusta, että tyytyisin loppuiäkseni jäämään vapaaehtoisesti lapsettomaksi. Minä haluan ainakin yrittää - sitten kun aika on oikea. Tällä hetkellä tilanteemme on niin hauras, että pienikin asian esiinottaminen voisi kaataa koko veneen. Olemme sivunneet aihetta, mutta tällä hetkellä se on niin kipeä ja riitaisa, että emme voi puhua siitä kuin aikuiset. Tästä syystä haluan antaa tilanteellemme aikaa rauhoittua ja odottaa, että lapsiasia asettuu oikeisiin mittasuhteisiinsa.

Rakastan miestäni ja ajattelen (ehkä lapsellisestikin), että hän vielä haluaa tehdä niin kuin on minua kohtaan oikein. Luulen, että mies on joutunut tämän asian kanssa niin ahtaalle, ettei hän pysty ajattelemaan järkevästi. Olen kertonut hänelle selvin sanoin, että haluan edelleen lapsia ja aion katsoa ja odottaa, miten tilanteemme etenee. Olen päättänyt antaa hänen miettiä rauhassa omaa suhtautumistaan meihin ja lapsiin. Aion palata asiaan puolen vuoden päästä tai sitten, kun mies itse ottaa asian esiin. Toivon, että aika helpottaa hänenkin ahdistustaan ja auttaa näkemään asiaa minunkin kannaltani. Ehkä miehen työtoverille syntyvä lapsi tai ystäväpariskuntamme lapsettomuuskipuilu herättävät vielä minunkin mieheni.

En ole menettänyt toivoani. Asioilla on tapana järjestyä.