Olen ollut pari päivää koulutuksessa toisella puolella Suomea töihini liittyen, ja iltaisin täällä on ollut aikaa ajatella asioita. Kävelin juuri kaupungilta takaisin majapaikkaani ja pyörittelin mielessäni lapsenkaipuuta ja pitkästä aikaa vähän erojuttujakin.

Rukoukseeni siitä, että voisin unohtaa koko lapsiasian ei näytä vielä vastausta tulleen. Kaupungilla pikaruokapaikan lasten hälinässä huomasin surevani lapsettomuuttani kuin lääkäriltä saman tuomion saanut ikään. Minun tuomioni on vain langetettu siltä ihmiseltä, jonka kanssa olen luvannut elämäni jakaa. Sehän se asiasta niin kipeän tekeekin: minulla ei ole edes oikeutta yrittää lasta.

Pähkäilin mielessäni, että onko edessäni joka tapauksessa katkeruuden sävyttämä elämä? Jos mieheni mieli ei muutu ja toimin hänen tahtonsa mukaisesti, katkeroidun tuskaani eläessäni ilman lasta. Jos taas teen oman pääni mukaan ja hankkiudun raskaaksi, joudun ehkä elämään katkeran miehen kanssa. Ja jos luovutan tässä avioliitossani, olen loppuikäni katkera miehelleni, että jouduimme eroamaan niin naurettavasta syystä. Että suo siellä, vetelä täällä...

Olen pyöritellyt mielessäni myös ikäkysymyksiä. Kolmenkympin kriisiä taitaa pukata, kun mietin usein, kuinka tuollakin on jo lapsia minua nuorempana. Täytin siis marraskuussa 28 vuotta ja olen aina ajatellut hankkivani lapset ennen maagista 30 vuoden rajaa. Omassa päässähän tuo luku on, mutta melko hurjasti se näköjään ahdistaa.

Tein tuossa kävelymatkallani sopimuksen itseni kanssa: aion tehdä jonkinlaisen päätöksen elämästäni ja kohtalostani 30-vuotis syntymäpäivääni mennessä. Toivon enemmän kuin mitään koskaan, että mieheni saisi etsittyä ja löydettyä itsestänsä positiivisemman suhtautumistavan tähän lapsikysymykseen sitä ennen. Muuten minun täytyy vakavasti harkita lähtöä tai omin päin raskaaksi hankkiutumista. Kun epävarmuus ahdistaa, voin onneksi todeta itselleni, että minähän se elämästäni päätän. Nyt pitää vain vielä vähän aikaa odottaa.